Päivi Nikkanen-Kalt
Architect  DESA-SAFA, Ph.lic.
Department of Architecture
Helsinki University of Technology

23, quai Saint-Michel
75005 Paris
France

Naisarkkitehdit Suomessa

Historiallisesti Suomea on pidetty esimerkillisenä maana, jossa miehet ja naiset ovat yhteiskunnan eri ammattialueilla voineet toimia suhteellisen tasa-arvoisesti. Naiset pääsivät myös arkkitehtikoulutukseen verrattain varhain, joskin maailman ensimmäiset naisarkkitehdit ovat tiettävästi amerikkalaisia ja englantilaisia. Mutta suomalaisten naisarkkitehtien katsotaan olleen ensimmäinen ammatillisista oikeuksistaan tietoinen ryhmä, joka heti varhaisvaiheessa otti paikkansa yhteiskunnassa ja viitoitti tietä kanssasisarille. Suomessa tasa-arvoa on edistetty ja edistetään monin lainsäädännöllisin keinoin. Siitä huolimatta on edelleen myös parantamisen varaa. Mutta kuinka pienen Suomen naiset pääsivät alkuun? Kuinka naisarkkitehtien tilanne on kehittynyt? Onko naisarkkitehtien toiminnassa jotain ainutlaatuista?

1800-luvulla Suomi oli maatalousvaltainen maa, jossa sivistyneistöä edusti vain ohut yhteiskunnallinen kerrostuma. Suomi oli kuulunut yli 700 vuoden ajan Ruotsi-Suomi-valtioon, ja vuodesta 1809 se oli autonomisessa asemassa oleva Venäjän suurruhtinaskunta. Suomalaisten kansallistunne oli voimakas, sillä Venäjän vallasta haluttiin irroittautua. Kaikkien panosta tarvittiin maan kehittämiseksi, ja siten naisten panosta arvostettiin myös kodin ulkopuolella. Naisten asema vahvistui suuresti 1800-luvun lopun Suomessa, niin historiallisista syistä kuin naisasialiikkeen toiminnan vaikutuksesta.

Koulutus katsottiin avaimeksi kehitykseen, ja 1860-luvulla naisille taattiin pääsy opettajankoulutukseen. Tätä seurasivat myös naimattomille naisille rajoittamaton elinkeinon harjoittamisvapaus, pääsy alempiin valtion virkoihin, oikeus omistaa maata vuonna 1878, ylioppilastutkinnon suorittaminen 1890-luvulla, yhtäläiset juridiset oikeudet miesten kanssa osallistua yliopisto-opiskeluun 1901 sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus vuonna 1906.

1840-luvulta lähtien Suomessa annettiin myös teknillistä koulutusta, mutta se oli alkuun "vain miehille". Vuodesta 1879 lähtien tyttökoulun käyneitä naisia alettiin hyväksyä ylimääräisinä oppilaina 1872 perustetun Polyteekin arkkitehtiosastolle. Ensimmäiset naisopiskelijat olivat pikemminkin kiinnostuneita alan taideopetuksesta ja arkkitehtuuriopinnot jäivät kesken; heidän joukossa oli mm. kuuluisa taidemaalari Hélène Schjerfbeck.

Ensimmäinen suomalainen diplomin suorittanut naisarkkitehti oli Signe Hornborg vuonna 1890. 1890-luvulla naiset saivat oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon, joka oikeutti myös arkkitehtiosastolle pääsyyn. Sisäänpääsykokeet lisättiin pääsyvaatimuksiin myös hieman myöhemmin, ei naisopiskelijoiden rajoittamiseksi vaan tason määrittämiseksi. Kaikki kuusi vuosina 1887-1894 arkkitehtiopintonsa aloittanutta naisopiskelijaa myös suoritti tutkintonsa loppuun. Opinnot kestivät nelisen vuotta, diplomityönä vaadittin keskikokoisen rakennuksen suunnitelma rakenne- ja kustannusarvioineen sekä aine- ja työselostuksineen. Pakollinen työmaaharjoittelu kuului sekä naisille että miehille.

Vuosina 1887-1908 arkkitehtiosastolla opiskeli yhteensä 29 naista, joista 18 valmistui arkkitehdiksi. Vuodesta 1908 lähtien, Teknillisen korkeakoulun perustaminen uuden tutkintosäännön myötä sekä ensimmäisten naisarkkitehtien menestys antoivat pontta naisarkkitehtien yhä kasvavalle ja vakiintuneelle joukolle. Arkkitehtien opiskelijamäärä kasvoi suuresti ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin ulkomailla opiskelu vaikeutui, ja opiskelijamäärä jouduttiin rajoittamaan 125:een uuteen opiskelijaan. Arkkitehtiosastolla opetti kaksi professoria ja yksi päätoiminen opettaja.

Sadas suomalainen naisarkkitehti valmistui 1940-luvun alussa.

Pioneerit ja ammattietiikka....

Naisten koulutusta pidettiin erittäin tärkeänä tasa-arvon kannalta. Porvarillisen ideologian mukaan koulutettua naista pidettiin parempana lastenkasvattajana. Toisaalta myös katsottiin, että itsenäiseen ammatinharjoittamiseen pystyvä nainen olisi vapaampi myös vaikkapa irtautumaan epätyydyttävästä avioliitosta. Arkkitehtikoulutuksessa ammattietiikkaan kuului vahva pyrkimys olla puolueeton asiantuntija tilaajan ja rakentajien välillä. Arkkitehdille annettiin vahva käytännön ammattitaito koulutuksessa, hänen tuli olla samalla moderni ihminen ja taiteilija kuin käytännön neuvonantaja ja liikemies.

Koulutetut naiset olivat uutuus teknisellä alalla, heidän mukaanpääsyä ei pyritty estämään, mutta heille ei annettu mitään erikoismalleja tai esikuvia. Heidän tuli itse rakentaa oma ammatti-identiteettinsä, ilmeisen samoin perustein kuin miestenkin. Työ katsottiin kunkin omaksi tuotteeksi. Mitään sukupuoleen sidottua visuaalista ideologiaa ei uskottu olevan. Ensimmäiset naisarkkitehdit myös luottivat siihen, että koulutus ja kilpailu takaavat heille ammatti-identiteetin ja työtä. Monet ristiriidat ilmenivät vasta käytännön työelämässä. Suhteellisen varhain avioliitot kurssi-tai työtoverien kanssa yleistyivät, ja monet arkkitehtipariskunnat ovat tehneet huomattavan elämäntyön yhteisinä suunnitelmina. Nimekkäät arkkitehdit myös palkkasivat estoitta naisarkkitehtejä.

Upeimpaan karriääriin ylsi ehkä Wivi Lönn (1872-1966), joka valmistui arkkitehdiksi vuonna 1896. ja perusti ensimmäisenä oman toimistonsa. Wivi voitti monta arkkitehtuurikilpailua kotikaupungissaan Tampereella, mm. Aleksanterin koulu (1903), Tampereen pääpaloasema (1905), yli 30 koulurakennusta ympäri Suomea ja kilpailuja yhdessä Armas Lindgrenin kanssa, kuten Uusi ylioppilastalo Helsingissä (1907), Esthonia-teatteri Tallinnassa 1908, jne. Vain niistä Wivi Lönnin töistä mainittiin ajan julkaisuissa, jotka hän teki yhdessä Armas Lindgrenin kanssa. Vaikka molemmat signeerasivat suunnitelman, Wivin nimi yleensä "unohtui". Wivi Lönn työskenteli arkkitehtina 78-vuotiaaksi asti, ja hänen arkkitehtuurinsa edustaa tärkeää näytettä vuosisadan alun suomalaisesta arkkitehtuurista. On myös todettu, että Wivi Lönn uhrasi suuren osan yksityiselämästään uralleen.

Salme Setälä (1894-1980) loi merkittävän uran kaavoittavana virka-arkkitehtina, vietettyään 8 vuotta kotiäitinä opintojen jälkeen. Huono onni seurasi häntä virkanimityksissä ja suhteissa halki hänen uransa. Hän syrjäytyi kaikissa merkittävissä viranhauissa. Hän joutui jopa Arkkitehtiliitosta ja Naisarkkitehtien yhdistyksestä Architectasta erotetuksi haettuaan virkaa, jota liitot boikotoivat 1954 erään nimityskiistan johdosta. Kun Setälä joutui syrjäytetyksi Rakennushallituksen pääjohtajan virkanimityksestä nuori virkaan valittu Erkki Huttunen sujautti hänelle vuonna 1945: "Naisen pitäisi olla nero menestyäkseen yhtä hyvin kuin typerä mies. Katsos, tämä on miesten maailma!"

Aino Marsio-Aalto (1894-1949) tunnetaan parhaimmin Alvar Aallon puolisona, mutta hän oli hyvin lahjakas arkkitehti, joka kehitti 1920-30-luvuilla suuresti mm. huonekalujen ja taideteollisuuden muotoilua, ja osallistui itsenäisenä suunnittelijana Artekin toimintaan(Alvar-Aalto-huonekalut ja moderni design kaikille). Alvar Aalto palkkasi nuoren Ainon vuonna 1924 Jyväskylän toimistoonsa, ja on vitsaillut, että kun ei toimistolla ollut varaa maksaa tälle palkkaa, Alvarin oli pyydettävä Ainoa avioitumaan kanssaan. Turun Sanomat-rakennus (1928), Paimion parantola (1928-32), Villa Mairea (1938), Savoy ravintola, jne olivat merkittäviä töitä yhdessä Alvar Aallon kanssa. Alvar Aalto ei kieltänyt Ainon merkitystä työlleen, ja luotti tämän näkemyksiin. "Collaboration intime avec ma femme au sens le plus vrai du terme". Alvar Aalto ei koskaan täysin toipunut Aino Aallon varhaisen kuoleman tuomasta järkytyksestä (1949). Hän valitsi pian seuraavaksi puolisokseen topakan ja lahjakkaan naisarkkitehdin Elissan, joka tarvittaessa pani levottoman ja legendaarisen Alvarin "järjestykseen". Usein sanotaan, että menestyvän miehen takana on aina nainen...

Muista merkittävistä pioneerinaisista mainittakoon Kerttu Rytkönen, Elsa Arokallio, Elsi Borg, Martta Martikainen-Ypyä....Jo 1919 naisarkkitehdit alkoivat kokoontua epävirallisesti keskenään vaihtamaan kokemuksiaan, juhlimaan ja kehittymään ammatillisesti. He perustivat yhdistyksenkin, "Tumstocken", jota seurasi vuonna 1942 ensimmäinen virallinen naisarkkitehtien yhdistys "ARCHITECTA".  Suomen Arkkitehtiliitto oli perustettu vuonna 1892 Arkkitehtiklubina, ja muutettiin SAFAksi 1919. Vaikka se ajoi arkkitehtien asioita, naiset kokivat epäsuorasti syrjäytyvänsä. ARCHITECTAn tuli koota naisarkkitehteja, tukea ja kehittää heitä ammatillisesti, valvoa jäsenten etuja, järjestää virkistäviä juhlia ja eksursioita, näyttelyitä ja huolehtia kerhon taloudenpidosta. Kun kolmasosa Architectaan kuuluneista naisarkkitehdeista ei vuonna 1943 kuulunut Arkkitehtiliittoon, päätettiin SAFAn painostuksesta, että mikäli Architecta on SAFAn alainen, sen jäsenten tulee kuulua liittoon.

Liittoon kuuluminen ei sinänsä ole pakollista. Tällä hetkellä (1999) SAFAan kuuluu 2300 arkkitehtia, heistä naisia noin 850 eli 37%. Architectan jäsenmäärä on 300. SAFAn opiskelijajäseniä on lisäksi noin 500, heistä 43% naisia. Arkkitehtikouluissa naisopiskelijoita on noin 50%, ja työelämässä naiset ovat suhteellisen tasa-arvoisesti sijoittuneet eri sektoreille. Kaupunkien palveluksessa naisarkkitehteja 44% (150), kuntien ja alueiden palveluksessa 51% (22), valtion ja yritysten ja yhtiöiden palveluksessa 47% (54). Monet naiset ovat oman toimistonsa omistajia tai osakkaita, monet toimivat yhdessä puolisoidensa kanssa. Suomalaisten naisten tasa-arvo toteutuu myös verrattain hyvin politiikassa, 37% eduskunnan ja hallituksen miehityksestä on naisia. Suomen väkiluku on 5,1 miljoonaa. Arkkitehtien kokonaislukumäärästä ei ole tietoa.

Onko naisarkkitehdeillä omaperäinen toimintalinjansa?

Suomalaisilla naisarkkitehdeillä on ollut onnea päästä jo varhain mukaan haastaviin tehtäviin arkkitehtuurin alalla. Myöhemmin lainsäädäntö koskien sukupuolten tasa-arvoa (on valittava pätevin henkilö virkaan, yhteiskunta tarjoaa mahdollisuuden lapsilomaan niin äideille kuin isille, ja äitiyslomat ovat suhteellisen pitkät ilman että henkilö menettää etujaan työelämässä, samapalkkaisuuspyrkimykset ovat pitkällä joskaan eivät toteutuneet, jne) on edistänyt naisten valinnanmahdollisuuksia urakehityksen suhteen. Koulutus on suuri investointi niin henkilölle kuin yhteiskunnallekin, siksi on tuhlausta syrjäyttää ammattitaitoista väkeä työelämästä tai joutua laatimaan kompromisseja henkilökohtaisesta kehityksestä - se maksaa yhteiskunnalle aina jossain toisaalla. Valitettavasti lama on mullistanut työmarkkinoitakin, ja erityisesti 1990-luvun alkupuolella jopa 40% arkkitehdeistä joutui työttömiksi. Tilanne on viime vuosina kohentunut suuresti, mutta arkkitehdit joutuivat etsimään uusia vaihtoehtoja, kun arkkitehtejä oli kertakaikkiaan liikaa suhteessa rakentamisen määrään. Arkkitehtikoulutuksen supistamista suunniteltiin myös, sillä Suomessa kolmeen arkkitehtikouluun otetaan vuosittain vajaat 200 uutta opiskelijaa, mikä on liikaa.

Monet naisarkkitehdit menestyvät siinä missä miehetkin, komeilla projekteilla ja saaden asiakkaiden täyden luottamuksen. Näin silloin, kun on onnea matkassa. Ei ole totta, että naiset hakeutuisivat näpertelemään pienten projektien kanssa. Kriisitilanteissa naiset osoittautuneet toimintamalliensa ja toimeksiantojensa suhteen varsin kekseliäiksi ja joustaviksi. Yleistämättä liikaa, on havaittavissa, että naiset hyväksyvät sellaisiakin tehtäviä, joista ei ole tiedossa kunniaa ja kultakaivosta, mutta jotka ovat usein ihmiskeskeisiä, ympäristöön, turvallisuuteen, arkikäytäntöjen parantamiseen liittyviä, tai muuten omaperäisiä toimeksiantoja. Naisilla on taipumusta verkottua mm. kokemusten vaihtoon, kärsivällisyyttä kuunnella esim. asukkaita, mikä vie usein paljon aikaa, perehtyä syrjäytyneiden ryhmien ongelmiin, yhä useammat naiset ovat ryhtyneet jatkokouluttamaan itseään, kun toimeksiantoja ei ole tarpeeksi kaikille. Ylikouluttamisen vaara on piilevä suhteessa työmarkkinoiden kysyntään, mutta monet ryhtyvät tutkimaan esim. puhtaasta kiinnostuksesta ja uuteen alaan perehtyminen tuo usein luonnostaan uusia tehtäviä, uusia kontakteja, uusia aluevaltauksia.

Naisten verkottumistarve on ehkä hedelmällinen lähtökohta jatkoa ajatellen. Vuonna 1998 Suomessa järjestettiin kansainvälinen EUROFEM- konferenssi koskien GENDER AND HUMAN SETTLEMENTS -problematiikkaa. Eri aloilta olevat naiset toivat esiin kokemuksiaan aloitteistaan, jotka innovatiivisella tavalla olivat kehittyneet todellisiksi, näkyviksi hankkeiksi ja poliittisiksi ehdotuksiksi. EUROFEMin aloitteet liittyivät asumiseen, suunnitteluun ja kaupunkihallintoon, liikkumiseen, työhön ja paikallistalouteen, päätöksentekoon ja politiikkaan, palveluihin, teknologian vaikutuksiin, vaihtoehtoisiin energiaratkaisuihin, ammatilliseen kouluttautumiseen ja tiedonvaihtoon... Huomattava määrä jo käynnistyneitä hankkeita esiteltiin konferenssissa ja asiantuntijat antoivat tukea "ruohonjuuritason" aktoreille. Monesti naisten ongelmana on, ettei itse usko hyviin ideoihinsa eikä saa ääntään kuuluville. Verkot ja tukiryhmät ovat todellisesti New Opportunities For Women.

Noin puolet maailman väestöstä on naisia, mutta suuri osa potentiaalista on vajaakäytössä.  Naisten päästessä eteenpäin eri aloilla on varmaa, että GENDER-näkökulma on 21. vuosisadan haaste, ja on meidän asiamme kehittää maailmaa niin, että se on kaikille hyvä elää. Gender ei tavoittele miesten tai muiden syrjäyttämistä, vaan yhteisten etujen painottamista. Naisarkkitehdit voivat paljon, kunhan he ryhtyvät toimeen.